Toimitan laadukkaita ja pitkäikäisiä kirkonkelloja eripuolilta maailmaa. Valmistaja valitaan tarkkaan vastaamaan asiakkaan tarpeita. Korjaan myös yhteistyökumppanini kanssa haljenneita tai muutoin äänivirheellisiä kelloja.
Yleistä kirkonkelloista
Kirkonkellojen juhlava kumina on kuulunut jo vuosisatojen ajan. Kellojen soitto on kuuluttanut Jumalan sanaa. Kelloja on käytetty läpi historian myös erilaisiin signaali- ja kutsutarkoituksiin.
Kirkonkello on suuri metallista valmistettu lyömäsoitin. Materiaali on yleensä pronssia eli kuparin ja tinan seosta. Kelloja on valmistettu myös teräksestä ja messingistä. Kirkonkellot sijaitsevat useimmiten kirkon tornissa tai sen läheisyydessä sijaitsevassa erillisessä kellotapulissa. Kellot voidaan tarpeen mukaan asentaa myös kirkon fasadiin tai katolle pieneen katokseen. Kirkonkellon normaali käyttöikä on huikeat 1000 vuotta, mikäli kelloa soitetaan oikein. Väärällä soittotavalla uusikin kello voi haljeta alle puolessa vuodessa.
Soittomenetelmät
Eri kirkkokuntien kellonsoittomenetelmissä on suuria eroja.
Luterilaisissa kirkoissa kellonsoitto tapahtuu yleisimmin joko läppäämällä kelloja magneettivasaroilla tai keinuttamalla niitä keinutusmoottoreilla.
Sekä läppäystä että keinutusta voidaan käyttää samassa kellossa, mikäli läppäysvasara on asennettuna kellon ulkopuolelle.
Ortodoksisessa perinteessä kelloja puolestaan soitetaan käsin. Kelloja on usein viisi kappaletta tai enemmän, ja soitto voi olla hyvinkin taidokasta ja monimutkaista. Soitto tapahtuu narujen, vaijereiden ja lattiapedaalien avulla.
Roomalaiskatolisissa kirkoissa kellojen soitto tapahtuu yleensä keinutusmoottorin avulla, jolloin koko kellomalja keinuu akselin varassa. Sellaista soittotapaa, jossa useat kellot keinuvat samaan aikaan, kutsutaan katedraalisoitoksi. Tätä perinteistä tapaa nähdään usein elokuvissa.
Carillon
Carillon eli tornikellopeli on suuri, mekaaninen soitin, jota soitetaan urkujen tavoin käsillä ja jaloilla soittopöydästä. Kellopelin kellot ovat kromaattisesti viritetyt, ja niitä voi suuressa soittimessa olla jopa 72 kappaletta. Soittimen koskettimista lähtevät vaijerit on yhdistetty kellojen kieliin. Pienimmät, korkeaääniset kellot painavat vain reilun kymmenen kilon verran, kun taas suurimpien paino voi kivuta jopa kymmeneen tuhanteen kiloon.
Carillon-kellopelejä voidaan soittaa perinteisen mekaanisen soittopöydän lisäksi myös soittoautomatiikalla. Automatisoidun kellopelin kelloihin on asennettu dynaamiset magneettivasarat. MIDI-koskettimisto mahdollistaa kirkonkellojen soittamisen pianon tavoin. Soittojärjestelmään voidaan tallentaa jopa sadoittain erilaisia soitto-ohjelmia eli melodioita. Mitä enemmän kelloja kellopelissä on, sitä laajempia ovat myös soittomahdollisuudet.
Mekaanisen ja digitaalisen kellopelin suurin ero on soittotavassa. Mekaanisessa kellopelissä vaijerit välittävät lyönnin. Digitaalisessa kellopelissä ei ole vaijereita, vaan lyönti välitetään koskettimistolta tai laitteelta lähtevän MIDI-signaalin kautta kellojen sisään asennettuihin soittovasaroihin.
Kellojen valmistus
Kirkonkellot valmistetaan tarkkana taidevaluna, joka antaakin soittimelle suuren tunnearvon. Jokainen kello on oma ainutlaatuinen yksilönsä. Yleensä kellot valmistetaan pronssista eli kuparin ja tinan seoksesta. Metallien sekoitussuhteet vaihtelevat riippuen halutusta äänestä. Perinteisessä kellossa kuparia on 80% ja tinaa 20%. Valu tapahtuu erityisessä tilassa eli kellovalimossa, jossa kellot valetaan joko perinteisesti luonnonhiekkaan tai nykyaikaisesti epoksihiekkaan.
Pula-aikana kelloja valmistettiin kustannus- ja saatavuussyistä pronssin sijaan teräksestä. Myös muita metalleja kokeiltiin, mutta ne eivät osoittautuneet soinnillisesti kauniiksi. Sotien aikana osa pronssikelloista sulatettiin asevalmistuksen raaka-aineeksi. Euroopassa tunnetuin teräskellojen valmistaja on Bochum, Suomessa puolestaan eniten teräskelloja on valmistanut Lokomo.
Teräs- ja pronssikellolla on paljon eroja, joista yksi merkittävimmistä on kellon käyttöikä. Pronssikello kestää oikein soitettuna noin 1000 vuotta, kun taas teräskellon elinkaari on reilun ihmisiän verran. Syynä huomattavasti lyhyempään käyttöikään on kellon kovuus. Teräksinen kello on niin kova, että materiaali väsyy käytössä. Tällöin sointi katoaa ja kellon ääni vaimenee. Pronssikellon ääni puolestaan säilyy pitkään kirkkaana ja heleänä.
Teräskellon heikompi rakenne tulee esille myös keinutussoitossa, jossa teräksisen kellon soittokulmaa ei voida nostaa yhtä korkeaksi kuin pronssikelloilla. Kellon äänirengas (ks. alla) on ohut, jolloin se voi helposti haljeta liian rajussa soitossa. Pronssikelloa puolestaan voidaan soittaa erittäin korkealla kulmalla, mikäli kellon kieli on oikeanlainen ja rakenteet kestävät.
Kirkonkellon ääni on yksi sen tärkeimmistä ominaisuuksista. Ääni tulee huomioida jo kelloprofiilin suunnittelussa, ennen valumuotin tekemistä. Kellon soidessa kieli tai soittovasara lyö helman paksuimpaan kohtaan, soittorenkaaseen. Mitä paksumpi soittorengas on, sitä korkeampi ääni kellosta lähtee.
Normaalisti uudet kellot viritetään soimaan A/1=440 Hz vireeseen. Vanhemmat kellot saattavat olla eri vireessä. Jos kirkossa on vanhoja kelloja, joiden kanssa halutaan uusia, tulee vanhojen kellojen äänet mitata, jotta uudet tulokkaat saadaan viritettyä soimaan sopuisasti vanhojen kanssa.